Susien Laakso

Pekka Ritamäki

Resiina.jpg

Kuiva pakkaslumi meni silmiin kun astuimme resiinasta ulos. Pian seisoimme pakkauksiemme kanssa säkkipimeässä yössä viidenkymenenen asteen pakkasessa. Tuulen ulvonnan seasta kuului susien ulvontaa. Joka puolella oli neljä metriä lunta. Lunta tuli koko ajan lisää.

RonjaRick.jpg
Ron ja Rick olivat paikallisen sähköyhtiön BC Hydron asentajia. Lumikenttien keskellä oleva helikopterilla siirrettävä talo on mukava, kunhan sähköä riittää.

Olimme tulleet susien laaksoon kymmenen kilometriä pitkästä tunnelista. Resiina oli jo kaukana. Susien laaksoa ympäröi joka puolelta korkeat Kalliovuoret, vaikka niitä ei juuri nyt näkynytkään. Miten tästä selvitään seuraava yö? Kysyin Rickiltä lähintä majataloa. Se löytyy 200 kilometrin päässä.

PrinceGeorge.jpg

Prince Georgen kaupunki on portti pohjoisen erämaihin. Siellä oli myös yhdet liikennevalot.

Ryhmäämme kuului minun lisäkseni kaksi kanadalaista sähköasentajaa Ron ja Rick. Rick oli nuori ja innokas kokeilemaan kaikkea uutta. Vanhempi Ron viittasi lumihankeen päin. Otimme osan kantamuksistamme ja lähdimme tarpomaan umpihangessa eteenpäin. Kokemuksesta tiesin miten hankalaa on kulkea lumessa ilman kantamuksiakin. Onneksi pian tuli näkyviin valonpilkahdus lumisateen seasta. Oven esille kaivamisen jälkeen pääsimme lämpimään siirrettävään talon, jonka helikopteri oli syksyllä siirtänyt paikalleen. Kuorma-autoteitä ei laaksossa ollut, vain yksi rautatie joka tuli vuoren läpi ja jatkoi matkaansa toisen vuoren läpi.

Siirett%C3%A4v%C3%A4talo.jpg
Siirrettäviä taloja tuli silloin tällöin vastaan maantiellä.

Sähkömiehet olivat kytkeneet talon sähköjohdon tunnelin generaattoriin ja jättäneet lämmön ja sähkön päälle. Nyt talo oli kuin keidas keskellä lumierämaata. Näitä halkaistavia ja siirrettäviä taloja tulee vastaan aina silloin tällöin maantiellä.

Haimme muutaman kerran painavia varusteita suojaan. Ne olivat melkein peittyneet uuteen lumeen. Väsyneinä ei tarvinnut kärsiä unettomuutta vaan romahdimme heti uneen.

N%C3%A4%C3%A4t%C3%A4.jpg
Utelias näätä tuli tarkistamaan ruokalistamme ikkunasta

Kun aamulla keitimme kahvia, ikkunan puoleenväliin saakka ulottuvasta lumesta
kurkisti näätä sisälle. Ehkä näätä oli haistanut erikoisen tuoksun ja tullut uteliaana katsomaan onko se syötävää. Vilkas näätä liikkui ikkunan takana salamannopeasti ja hävisi näkyvistä kun yritin ottaa valokuvaa.

Emme olleet tulleet tänne asumaan, vaan suunnistimme työpaikalle. Kondensaattoriasema oli samassa laaksossa muutaman kilometrin päässä tunnelin suusta. Jäimme odottamaan resiinaa kuten kaupungissa odotetaan bussia. Aikataulua resiinoilla ei ollut. Ne liikkuivat tarkastamassa ja korjaamassa rautatien erilaisia kohteita ja kuljettivat tarvikkeita paikasta toiseen. Junan kanssa ne eivät kilpailleet, vaan lymyilivät piilossa sivuraiteella junan mennessä ohi. Muiden odotellessa Rick lähti seuraamaan tuoreita suden jälkiä tunneliin. Pian hän tuli nopeasti juosten pois. Hän oli tavannut nelijalkaisen alkuasukkaan, joka oli irvistänyt Rickille. Rickin mukaan sudet eivät kuitenkaan ahdistele ihmisiä, mutta tunnelissa hänelle oli tullut jonkinlainen ahtaanpaikankammo.

Sarjakondensaattori.jpg
Suojareleet ja ohjaukset ovat tarpeellisia myös sähkön siirrossa. Samoin hyvät ystävät.

Rautatie oli rakennettu keskelle erämaata, koska Brittiläisestä Kolumbiasta oli löydetty hiilivuori, jonka tuotteita siirrettiin sähköjunalla rannikolle ja edelleen laivalla Japaniin myytäväksi. Kanadalaiset eivät hiiltä käytä, koska heillä on tarpeeksi vesivoimasta saatavaa sähköä ja maakaasu on suosituin lämmitysmuoto kaupungeissa. Olin ollut 1970-luvun alussa rakentamassa sähkönsiirtoon tarvittavia 1000 MVAr 500kV 2600 Amperin sarjakondensaattoreita samoilla seuduilla. Nyt rakennettu sähkörautatien sarjakondensaattori oli paljon pienempi, mutta tietenkin yhtä tärkeä rautatien energian siirrossa.

Rautieauto.jpg
Resiinalla oli mukava matkustaa erämaissa. Auton moottorin ympärille oli rakennettu koppi

Pääsimme resiinaan parin tunnin odottelun jälkeen ja pian näin sarjakondensaattorin alumiiniosat kiiluvan talviauringon ensimmäisissä säteissä. Kanadassa talvikuukausina ei aurinkoa paljon näy, mutta kun pilvet eivät peitä taivasta, aurinko tulee näkyviin. Silloin pakkanen saattaa nousta viidenkymmenen asteen kylmemmälle puolelle. Pakkanen ei minua haitannut sillä olin ollut jo vuosia vastaavissa paikoissa ja tiesin varustautua suomalaisella pilkkipuvulla ja paksuilla huopasaappailla.

Susienlaakso2.jpg
Susien laaksossa oli rautatie ja sarjakondensaattori

Sarjakondensaattoriin kuuluu eristetty kondensaattorilava, kipinäväli, sammutusreaktori ja vähäöljykatkaisija. Tärkein asia on kuitenkin suojauselelektroniikka, jonka käyttöönottotarkastus oli juuri matkani syy. Sähköasentajat tekivät viimeistelytöitä ennen tarkastajan tuloa.
Näin nämä laitteet ensimmäisen kerran, mutta silti ne olivat tuttuja. Olin suunnitellut tämän laitteiston Norjan rautateille muutama vuosi aikaisemmin. Sinne oli toimitettu toistakymmentä samantapaista laitetta. Kun Nokialle oli muodostettu oma projektiosasto Helsinkiin, sinne oli mennyt aikaisempia työtovereita mm. Heikki H. ja Bo W.. He olivat myyneet nämä laitteet BC Hydrolle Nokian projektiosaston kauppana. BC Hydro on suuri sähkö-, rautatie- ja kaasuyhtiö Kanadan Brittiläisessä Kolumbiassa. Yhtiöllä on myös laivoja.
Minä olin ollut Tampereella rakentamassa uutta Nokian Kondensaattoritehdasta Myllypuroon. Sarjakondensaattorin laitteet oli rakennettu minun piirustusteni mukaan Helsingissä. En ollut kuullutkaan asiasta ennen kuin minua pyydettiin tälle pikku matkalle.

Viidenkymmenen asteen pakkasessa ymmärsin miksi Helsingin insinööreistä ei ollut löytynyt vapaaehtoista lähtijää tänne. Toinen syy taisi olla se, että kun laitteita tarkastetaan ja otetaan käyttöön, niiden toiminta pitää ymmärtää yksityiskohtaisesti. Pelkkä kopiointi on eri asia. Olimme Tampereella kehittäneet sarjakondesaattoritekniikan huippuunsa. Insinööriryhmäämme johti taitavasti Niilo T., jonka kanssa oli ilo
keskustella magneettikentän ilmiöistä.

RonjaRick2.jpg
Pakkasen paukkuessa erätalossa oli lämmin ja matkalaukut purettiin.

Professori Pauli Karttunen ja Nikolai Tesla tuntevat myös nämä asiat hyvin.
Kun ruokatunnilla olimme syöneet eväämme, lupasin polttaa jätteet. Ron sanoi, että ei niitä polteta, meillä on täällä talonmies, joka huolehtii niistä. Ihmettelin talonmiestä, sillä tässä laaksossa oli kuulemma 400 sutta, mutta ei yhtään ihmistä meidän lisäksemme. Ron selitti, että eräs rohkea susi on erikoistunut tähän tehtävään. Se piti silmällä meidän touhujamme. Heti kun lähdemme odottamaan resiinaa illalla se tulee varmistamaan ruuanjätteiden oikeudenmukaisen käytön ennenkuin toiset sudet uskaltavat tulla saaliille. Ujoimmat sudet jäävät nuolemaan tassujaan, kun rohkea rokan syö.

Koska minulla oli sopivasti aikaa, tein pienen kierroksen aseman ympärillä. Todellakin, monessa paikassa näkyi tuoreita suden jälkiä. Mutta yhtään sutta en nähnyt, vaikka näkyvyys oli nyt hyvä. Eilen illalla oli satanut lunta, joten kovin vanhoja jäljet eivät voinet olla. Lähistöllä oli pieniä kuusimetsiä, joissa talonmies varmaankin piti silmällä minua.

Susi.jpg
Sudet hallitsivat tätä laaksoa

Talonmies-asia varmistui heti kun olimme menneet rautatien viereen odottelemaan resiinaa. Tällä kertaa talonmiehen mukana oli myös nuorempi susi, joka ei kuitenkaan uskaltanut tulla tarpeeksi lähelle, jotta olisi päässyt ruoan makuun.
Kello viiden juna meni ohitse. Siinä oli hiilivaunuja ainakin 150. Nyt ymmärsin miksi sarjakondensaattoria tarvitaan täällä erämaassa. Junan ottama energia on valtava. Hiilivaunut painoivat varmasti henkilöjunan painon. Sarjakondensaattorit pienensivät pitkän sähköjohdon induktiivisia jännitehäviöitä. Näin juna kulki samalla energiamäärällä pidemmälle ja nopeammin.

Tesla.jpg
Serbialainen Nikolai Tesla oli sähkötekniikan suurin mies. Hän keksi kaiken radiosta vaihtovirtatekniikkaan saakka 1800-luvulla. Ilman Teslaa ei olisi sähkökoneita eikä tietoliikennettä

Tämän rautatien ainoa juna kulki vain kerran paivässä edestakaisin tuon 200 kilometrin matkaa. Rautatien ja hiilikaivoksen oli rakentanut BC Hydro, joka on paikallinen suuryhtiö. BC Hydro omistaa vesivoimalaitoksia, sähköverkkoja, tietoliikenneyhtiötä, lauttoja, rautatietä ja nyt myös hiilikaivoksen. Sarjakondensaattorit pienensivät pitkän sähköjohdon induktiivisia jännitehäviöitä. Näin juna kulki samalla energiamäärällä pidemmälle ja nopeammin. Tämän rautatien ainoa juna kulki vain kerran paivässä edestakaisin tuon 200 kilometrin matkaa.

Susiemlaakso.jpg

Rick meni seuraamaan susien jälkiä tunneliin. Hyvin pian hän tuli sieltä pois.

Seuraavana päivänä rautatietarkastaja Leo Mah tuli resiinalla paikalle. Asialliselle, mutta melko vihreälle insinöörille piti kauan aikaa selostaa sarjakondensaattorin periaatteita. Erityisesti hän oli kiinnostunut kipinävälisuojauksesta. Tällä estetään oikosulku- ja salamaniskuhetkellä syntyvä ylijännite kondensaattoreiden yli. Kilpailijoiden laitteissa ei tätä kipinäväliä osattu kunnolla ratkaista. Meillä oli patentoitu radioaktiivinen nikkeli kuusikymmentä säteilylähde luomassa vakio-olosuhteet kipinävälin purkautumiselle.

Sarjakondensaattori3.jpg
Sarjakondensaattori hoitaa erämaassa tärkeää tehtävään rautatien sähköistämisessä.

Tarkkuuskipinäväli toimi aina samalla ylijännitteellä riippumatta vallitsevasta ilmanpaineesta ja lämpötilasta. Tämä tarkkuuskipinäväli laukaisee apukipinävälin. Se puolestaan laukaisee kaksi isoa pääkipinäväliä. Tämä 10 metriä korkea alumiininen laite näytti mahtavalta päällekin päin. Koska meillä oli tuo tarkkuuskipinäväli, pystyimme mitoittamaan kondensaattorien määrän paljon pienemmäksi kuin kilpailijat. He joutuivat laittamaan ylimääräisiä varmuusmarginaaleja huonomman kipinävälitekniikan takia. Näin Nokian laitteet olivat edullisempia valmistaa ja saimme tästä tietyn hintaedun tarjouskilpailussa.
Normaalisti elektroniikkaosat ovat sitä monimutkaisempia mitä pienempiä ne ovat. Sähkövoimansiirtotekniikassa asiat ovat päinvastoin. Suuria virtoja ja jännitteitä on paljon vaikeampaa hallita kuin pieniä virtoja.
Kondensaattoripariston purkaminen kipinävälin avulla tuottaa niin suuret virrat, että jos virtaa ei rajoiteta kaikki laitteet lentävät palasina ilmaan. Niin olikin käynyt amerikkalaiselle kilpailijallamme USAssa vikatesteissä.

Kondensaattoreiden virtaa rajoittaa sarjareaktori, joka on ulkonäöltään useita metrejä suuri kela. Kun kipinävälissä havaitaan virtaa, se oikosuljetaan mekaanisella katkaisijalla. Isommillaan nämä katkaisijat ovat 7 –10 metriä korkeita monimutkaisia hydraulisia jättiläisiä. Ääntäkin niistä tulee kuin tykin laukauksesta.

Sarjakondensaattori2.jpg
Katkaisijoilla Norjassa tehdään lammaspaistia. Katkaisijoiden hydrauliikan käyttöpaine oli 300 Baria.

Norjassa olimme aiheuttaneet kolmelle lampaalle sydänkohtauksen katkaisijan lauetessa ensimmäisen kerran.
Reaktorin ja kondensaattoripariston värähtely pitää vielä vaimentaa isolla vaimennusvastuksella, jotta paristo olisi nopeasti käyttökelpoinen salamaniskun jälkeen. Salamanisku näkyy kuluttajalle vain pienenä valon välähdyksenä, kun kaikki laitteet toimivat hyvin. Jos sähkökatkos jää pysyväksi, asiakkaat antavat voimallista palautetta. Tosin ei kovin kauaa, koska puhelimetkin lakkaavat toimimasta kun akkujen lataus loppuu.

Jokainen suojarele pitää testata etukäteen määrättyjen normien mukaan. Näissä laitteissa ei voi jäädä odottelemaan mahdollista vikaa ja kutsua sitten huoltomies korjaamaan sitä. Ensinnäkin lähimmät huoltomiehet olivat Prince Georgessa, jonne oli matkaa 200 km. Toiseksi vaikka nämä sähkömiehet olivat tavallista taitavampia voimasähköasennuksissa, niin näiden suojalaitteiden toiminnasta he eivät ymmärtäneet enempää kuin aseman ympärillä vaanivat sudetkaan. Tuntui, että tavallisten ihmisten koulutus ei ollut Suomen tasolla.

Kanadassa oli vielä paljon ammatti-ihmisiä, joilla ei ole luku- eikä kirjoitustaitoa.

Eräs kanadalainen metsäkoneen kuljettaja oli käyttänyt sujuvasti suomalaista metsäkonetta, kunnes siihen tuli uusi ohjelmistopäivitys. Sen jälkeen laite lakkasi toimimasta. Suomalainen huoltomies matkusti paikalle ja silloin selvisi, että käyttäjä ei osannut lukea lainkaaan. Tähän asti hän oli muistanut kaiken kun hänelle oli näytetty laitteen toiminnat ensimmäisen kerran. Nyt hänen kuitenkin piti lukea ohjeita kuvaruudulta, mutta kuljettajalla ei ollut lukutaitoa.

Testit kestivät kauan koska jokainen suojalaite pitää mitata koko mittausalueella eri virroilla ja eri mittausajoilla. Pisin testi oli pienen ylivirran aiheuttama laukaisuaika. Pelkästään tämä testi kestää 8 tuntia. Jotkut testit kestivät vain pari millisekuntia, kunhan mittalaitteet oli ensin asetettu oikeisiin arvoihin.

Laitteet oli hyvin rakennettu ja mitään ongelmia ei tullut esiin. Testausohjeet olin laatinut norjalaisia varten.

Täällä Kanadassa useimmat mittausarvot olivat erilaisia kuin Norjassa, mutta koska tunsin asiat, niin testit sujuivat muutamassa päivässä. Leo piti tarkkaa pöytäkirjaa ja muisti kysellä jatkuvasti sarjakondensaattorin toiminnoista. Loistehon kompensointilaitteita tarvitaan pitämään sähköverkot vakaina. Täällä rautateillä tarkoitus oli kompensoida pitkien ajojohtimien aiheuttama induktiivinen jännitehäviö.

Loisteho-ongelmat tulevat joskus näkyviin suurina sähkökatkoksina. Vuonna 1965 oli suuri New Yorkin blackout eli sähkökatkos. Sähköt olivat poissa New Yorkin seuduilta pari päivää. Silloin tapahtui valtavasti liikkeiden ryöstöjä ja muita rikoksia amerikkalaiseen tapaan. Samanlaisia sähköongelmia tapahtuu aina silloin tällöin kun sähköverkon kehittämisestä ei pidetä huolta, vaan liikemiehet vain keräävät voittoja ilman uusia investointeja.

Leo oli kiinalais-kanadalainen sähköinsinööri. Sarjakondensaattoreihin liittyvät asiat olivat hänelle uusia. Ajattelin, että jopa venäläiset ymmärsivät ammattisanat paremmin, vaikka he eivät osanneetkaan puhua tavallista englantia.

Venäläisten asiat olivat minulla tuoreessa muistissa, sillä olin juuri hiljattain palannut Togliatista. Siellä olin tehnyt tyristorilaitteiden testejä venäläisten kanssa. Yhteistyökumppani oli V.I.Leninin Sähkötekniikan Instituutti eli VEI. Kaikissa tärkeissä neuvotteluissa minulla oli moskovalainen, instituutin oma tulkki Igor. Muutaman viikon kuluttua Igoria tarvittiin jossakin VEIn neuvottelussa Moskovassa, joten saimme avuksemme paikallisen tulkin. Vaikka tämä tulkki puhui täydellistä englantia ja tietysti venäjää, sähkötekniikan sanastoa hän ei hallinnut kummallakaan kielellä. Olimme tehneet testejä jo viikkokausia venäläisten tutkijoiden kanssa ja ymmärsimme toistemme puheet ilman tulkkiakin. Aluksi uusi tulkki yritti tehdä käännöksiä engalnnista venäjään, mutta hän ei ymmärtänyt kummankaan puheesta mitään. Pian laitoimme hänet kuunteluoppilaaksi ja tulimme toimeen hyvin ilman tulkkia. Olin joutunut kuulustelemaan vaimoni venäjän tehtäviä kymmenen vuotta, joten en ollut ihan ummikko venäjässä. Neuvotteluissa kuitenkin oli aina tulkki mukana, jotta ei sattunut väärinymmärryksiä.

Rautatietestit saatiin loppuun sopivasti perjantai-illaksi ja Leo lähti hiilikaivokselle, jossa hän oli vakituisesti töissä.

Lauantaiaamuna lähdimme paluumatkalle resiinakyydissä. Pieni kuvaus vielä resiinasta. Se ei ollut suomalainen avolavamalli, jossa miehet pumppaavat resiinaa pitkällä tangolla. Nämä resiinat olivat neliskulmaisia koppeja, joiden sisälle oli asennettu auton moottori. Kopin sisällä oli penkit viidelle kuudelle matkustajalle ja tarvikkeille. Etuseinässä ja takaseinässä oli pari ikkunaa, jotta niistä näkisi koska juna tulee vastaan. Kuljettaja ei voinut ohjata resiinaa muuten kuin soittamalla etukäteen kauko-ohjauskeskukseen. Sieltä resiina ohjattiin sivuraiteille tarvittaessa. Pitkin rataa oli huoltopisteitä, joissa oli jatkuva ruoka- ja kahvitarjoilu. Isommissa paikoissa oli biljardisalit, satelliittilautaset ja motellihuoneen tapaisia majoituspaikkoja. Yritin ensimmäisen kerran maksaa ruoasta, mutta Ron sanoi, että täällä on kaikki ilmaista. Koeta nyt kuvitella kuka tänne tulisi, jos ei olisi rautateillä töissä. Näin kuitenkin muutaman turkismestästäjän, jotka olivat ottaneet nämä rautatiekeitaat majapaikakseen. Olihan niissä parempi majoitus kuin lumisessa metsässä.

Olimme ostaneet Prince Georgesta mahtavan määrän muonaa mukaamme. Kauppalistamme oli yli kolme metriä pitkä. Ruokaa oli ostettu reilusti, joten sitä jäi paljon yli. Käyttämätön ruoka piti hävittää, eihän sitä takaisin kannattanut raahata. Taas Ron muistutti, että ruokaa ei saa heittää hukkaan, vaan pitää muistaa ruokkia talonmiestä. Ron näytti talomme ympärillä olevia sudenjälkiä. En ollut varma seurasiko talonmiessutemme meitä majapaikkaamme vai olivatko jäljet jonkun toisen suden. Arvelin, että on parasta pitää susien nälkä poissa sen ajan kun olemme paikkakunnalla. Laitoimme ruoat selvästi näkyville ja tyhjensimme talon varusteistamme. Siivous seuraavia asukkaita varten kuului myös asiaan aina erämaamökeillä. Sähkön ja lämmön jätimme päälle. Ne eivät kuulemma rautatieyhtiötä paljon köyhdytä.

Suomalaisesta tämä tuntui tavaran haaskaukselta. Kanadalaisilla oli kuitenkin laveampi omatunto työnantajan kulujen suhteen. Aikaisemmilta matkoilta muistan virolaisen Ivarin, joka oli oppinut kandalaisille tavoille. Siihen aikaan Esson huoltoasemilla annettiin ranskalaisia kristallilaseja kun tankkasi sopivan määrän gallonoita autoonsa. Erään kerran menin Ivarin autolla asemalle töihin. Menomatkalla hän kävi tankkaamassa 10 gallonaa ja tuli Essolta iloinen virne kasvoillaan. Hän oli saanut vaimolle viemiseksi kristallilasin. Perillä Ivar jätti auton koko päiväksi käymään ja illalla hän haki taas uuden lasin Essolta!

Kun BC Hydron autotyönjohtaja kyseli miksi Ivarin autossa kului bensaa paljon enemmän kuin muiden vastaavien autojen, virolainen Ivar tokaisi: ”En tiedä, anna minulle uusi auto!” BC Hydron henkilöautot olivat kaikki kahdeksansylinterisiä Chervoletteja, joten niiden normaali kulutuskin oli paljon suurempi kuin suomalaisten Minien. Silloin Kanadasta sai saman määrän samalla rahalla bensaa kuin Suomessa. Ero oli siinä, että siellä sai gallonoita ja Suomessa litroja. Litroja gallonaan menee yli neljä.

Nokia-yhtiössä oltiin paljon tarkempia. Postimerkkejä työkirjeisiin en voinut ostaa automaatista, koska siitä ei saanut kuittia. Matkustuskilometrit mitattiin aina kartasta. Mitään ylimääräisiä näköalakilometrejä ei hyväksytty. Esimiehemme Niilo opetti meidät tarkoille tavoille. Jos asiasta ei ollut kuittia, niin sitä ei sitten oltu tehty. Ihan hyvä ja käypä tapa Suomessa.

Tukkiauto.jpg
Kaikki on Kanadassa suurempaa. Tukkirekat-kin ovat puolta pidempiä

Kanadassa asiat olivat hieman laveampia. Ennen lähtöämme olimme maanantaina BcHydron toimistolla keräilemässä varusteita matkallemme. Kuuntelin kuinka BC Hydron huoltomies teki selvitystä matkakuluistaan Rickin kauniille siskolle, joka toimi osastosihteerinä. Aluksi huoltomies kertoi montako päivää hän oli ollut matkoilla ja mihin hotelliin oli menty. Illalla oli syöty 50 dollarin edestä ja aamulla oli otettu evästä 50 dollarin edestä ja aamiaista oli syöty 40 dollarin edestä hotellista. Hotelli oli maksanut 150 dollaria yö. Sihteeri hieman ihmetteli:”Onko pienessä McKennedyn kylässä tosiaankin niin kalliita hotelleja?”. ”No laita sitten vaikka 50 dollaria”, tokaisi huoltomies. Mistään kuiteista ei oltu puhuttukaan koko aikana. Sihteeriä tarvittiin siksi, että tämä mies ei osannut kunnolla kirjoittaa, kuten eivät monet muutkaan kanadalaiset. Useimmat osasivat kuitenkin lukea. Sihteerin tärkein tehtävä oli osata kirjoittaa englantia ilman kirjoitusvirheitä esimiehen sanelusta.

Paluumatka kesti koko lauantaipäivän. Resiinoilla ei ollut aikataulua ja niitä piti vaihtaa usein. Yksi resiina hoitaa vain suhteellisen pientä aluetta. Olimme jättäneet automme pääkeitaan parkkipaikalle. Tänne johti rautatien lisäksi vain kapea tukkitie Kalliovuorten yli. Tie kulki vuoren reunalla ja alhaalla oli syvä rotko. Tukkitielle ei ollut asiaa, jos autossa ei ollut erikoisesti tätä tukkitietä ohjaavaa radiokalustoa. Sikäläiset tukit olivat ainakin kaksi kertaa pidempiä kuin itse rekat. Kun tällainen kuorma tulee vastaan kapealla vuoristotiellä ulkokaarteessa, niin tukit pyyhkäisevät vastaantulijan rotkoon. Koska meillä ei ollut tällaista radiopuhelinta, minua arvelutti tulomatkalla koko touhu. Ronilla oli heti vastaus valmiina. ”Käännytään sitten takaisin ja jätetään työt tekemättä”. Ron oli ajanut tämän noin 50 kilometrin tukkitiematkan jo monta kertaa, eikä ollut vielä pudonnut kertaakaan rotkoon. Onneksi tukkirekkoja tuli vain harvakseltaan vastaan, joten rotkoon putoaminen oli lähinnä teoreettisen sattuman varassa.

AutoHajoaa.jpg
Kun auto hajoaa erämaassa, siitä on leikki kaukana

Pääsimme onnellisesti päätielle. Oli lauantai-ilta ja emme tavanneet ketään muuta tiellä pariin tuntiin. Bensa-asemiakaan ei erämaassa tarvittu. Meillä oli bensakanisterit mukana vaikka näihin työautoihin mahtui paljon polttoainetta.
Yhtäkkiä näimme savun tulevan konepellin alta. Ron huomasi jäähdytysveden nousseen yli 200 asteeseen, tosin vain Fahrenheit asteikolla. Menimme katsomaan moottoria. Jäähdyttäjästä tuleva höyrypilvi ennusti vaikeuksia. Vesipumpun hihna oli mennyt poikki. Lähin huoltoasema oli Prince Georgessa varmaankin 100 kilometrin päässä ja lämpötila oli noin -35 astetta pakkasta. Launtaiyönä tuskin kulkisi ketään ennen sunnuntaita. Muistan aikaisemmalta matkaltani miten
neuvokas kuljettaja voi selvitä hengissä kun auton moottori sammuu erämaassa. Polttamalla auton renkaita saattaa selvitä monta tuntia hengissä. Näin oli menetellyt eräs autoilija ja hän selvisi yön yli 50 asteen pakkasessa. Tulimme paikalle ja näimme auton ilman pyöriä. Aluksi ihmettelimme mustia läjiä auton vieressä. Lumisessa erämaassa ei kuitenkaan ollut muuta poltettavaa kuin renkaat. Pieniä puita oli metsässä, mutta tällä autoilijalla ei ollut mitään työkalua puiden katkomiseen.

Meillä oli auto täynnä työkaluja ja varusteita. Jos Rickin kaunis sisko olisi ollut mukana, meillä olisi ollut elastiset rintaliivit käytettävissämme. Nyt jouduimme punomaan köyden vesipumpun siivan ympärille. Ohuella rautalangalla sidoimme köyden punokset kiinni. Testasimme hihnan toiminnan ja sulatimme lumesta vettä jäähdyttäjään. Ajoimme loppumatkan varovasti ja itse tehty hihna toimi hienosti.

TheInnoFNorth.jpg
The Inn of the North on hienoin hotelli pohjoisessa

Lauantaiyö oli jo pitkällä kun pääsin Prince Georgen The Inn of the North-hotelliin. Siellä oli minulle varattu huone valmiina. The Inn of the North hotellissa oli myös kaupungin hienoin ravintola ja sen erikoisuus oli ilmaiset kahvit kaikille ohikulkijoille, jos ulkoilman lämpötila laskee alle nollan. Täällä puhuttiin Fahrenheit asteikosta, joka tarkoittaa –17 Celsiusastetta. Virallisesti Kanadan lämpötilat pitäisi ilmoittaa Celsiusasteina, mutta ei niitä kukaan vielä ymmärtänyt. Niiden muuntokerroinkin oikeiksi Fahrenheit-asteiksi oli kummallinen.
Enää oli vuorokauden matka Vancouverin, Seattlen, Lontoon ja Helsingin kautta Tampereelle. Tämä matka tuntui resiinamatkailun jälkeen yksinkertaiselta.

Lentokoneessa tapaa aina mielenkiintoisia ihmisiä. Prince Georgen ja Vancouverin matkalla tapasin sihteerin, joka työskenteli juuri tässä samassa hiili-kaivoksessa, jonka sähköjä olimme parantaneet. Susien määrä seuduilla oli kaivoksen perustamisen jälkeen lisääntynyt huomattavasti. Ne tekivät kaikenlaista vahinkoa erityisesti kotieläimille. Vanhemmat eivät uskaltaneet päästää lapsia ulos yksin. Kuitenkaan niitä ei voinut rajoittaa, sillä Vancouverissa oli aktiivinen eläinten suojeluryhmä, joka esti susien harvennuksen. Tämä sihteeri halusi siirrättää osan susista Vancouverin seuduille, jotta nämä suojelijat pääsisivät omakohtaisesti tutustumaan näihin eläimiin luonnollisessa ympäristössään. Minulle sudet olivat olleet harvinainen erikoisuus, mutta jos niiden kanssa joutuisi elämään päivittäin, niin voisin katsella asiaa myös toiselta näkökannalta.

Seattlen ja Lontoon matkalla tapasin amerikkalaisen kauppapuutarhurin, joka ylisti hollantilaista kukkatekniikkaa. Se on hänen mielestään kuulemma pari sataa vuotta edellä amerikkalaisten tietämystä. Hän oli menossa Hollannin kukkamessuille tekemään hankintoja myymälöihinsä. Hänellä oli mukanaan sileäksi hiottu kiven puolikas, joka sopi hänen ystävänsä muutama vuotta aikaisemmin saamaan toiseen kivenpuoliskoon. Hän oli pitänyt tätä toista puoliskoa muistuttamassa ystävästään Hollannissa. Hän kysyi minulta mikä on seuraava suuri asia tekniikassa. Mietin vähän aikaa. Olimme juuri saaneet uuden kondensaattoritehtaan toimintaan. Sinne oli suunniteltu lukuisia uusia tuotantoautomaatteja. Näihin olin tehnyt tietokoneohjaukset. Vastasin ”Tietokoneet,ohjelmat ja näiden avulla toteutettava tehdasautomaatio”.
”Miten voit parhaiten olla mukana tässä asiassa? Jos olisit yrittäjä pääsisit määräämän mitä töitä teet, mutta varaudu monikertaiseen työhön.”
Tiesin tämän sillä isälläni oli kauppapuutarha ja kasvihuone Hämeenkyrössä.

Puutarhurilenotkoneessa.jpg

Tulomatkan Lontoosta New Yorkiin olin tullut ylöjärveläisen yrittäjän, kylmätekniikan suuren miehen kanssa. Hän oli vahingossa saanut ison erän venäläistä konjakkia erään tehdaskaupan yhteydessä ja mietti miten sitä voisi hyödyntää. Minulla oli sellainen tunne, että hän ei enää tarvinnut rahoja ruokaan ja vuokranmaksuun. Ehdotin, että hän voisi lahjoittaa konjakit sotaveteraaneille. Hän ilmeisesti muisti nämä ehdotukset myöhemmin ja sai positiivista julkisuutta tiedoitusvälineissä. Verottaja halusi oman osansa konjakeista ja lahjoituksesta pitäisi maksaa käypä viinavero. Lahjoitus ei siksi lopullisesti onnistunut.

Kondesnaattorientekoautomaatti.jpg

Tehdasautomaatio toteutetaan automaattisilla koneilla. Tässä eräs kondensaattorien juotosautomaatti, joka tekee saman kuin kaksikymmentä ihmistä

Lentokoneessa ei ollut enää kylmä. Tehtävä oli suoritettu ja pää täytetty uusilla ideoilla. Nyt piti ehtiä Suomen pilkkimestaruuskilpailuun Tampereen Maisansaloon. Lentokone laskeutui Helsinkiin aamulla viiden aikaan. Minulla oli juuri ja juuri aikaa hakea pilkkivarusteet kotoa ja ehtiä kilpailun alkuun Teiskoon seitsemäksi aamulla. Nukkumiseen ei tarvinnut käyttää kallisarvoista aikaa. Susiseikkailu oli päättynyt, mutta uusia oli tulossa.

Kondensaattoritehdas.jpg
Nokian uusi kondensaattori-tehdas Myllypurossa Tampereella on erittäin nykyaikainen automaattinen tehdas, joka tekee sähköenergian kompensointi-tuotteitaPilkkij%C3%A4t.jpg
Vasemmalta Nokia Kondensaattoritehtaan kehityspäällikkö Niilo Tolmunen, Myyntipäällikkö Esko Toivanen, pääluottamusmies Jorma Virtanen, hitsari Martti Mäkelä ja Pekka Ritamäki Tampereen Maisansalon SM-kilpailuissa. Kalojen lisäksi tuliaisina oli hopeinen pilkki.
Unless otherwise stated, the content of this page is licensed under Creative Commons Attribution-ShareAlike 3.0 License