Seitseminen
Seitseminen on luonnonpuisto Kurussa.
SuutarinM%C3%B6kki.jpg

Seitsemisen luonnonpuiston keskellä on Seitsemisen tila. Seitsemisen tilan perällä on
vanha suutarinmökki, jota voi vuokrata Seitsemisen tilalta. Olen tehnyt sitä noin 20 vuotta. Olen yrittänyt ostaakin mökkiä, mutta sitä ei ole myyty.

Tässä piirroksessa on Suutarin mökki.
Suutarinm%C3%B6kki2.jpg

Tässä olen suutarin mökin lähellä olevan Iso-Kivijärven rannassa lokakuussa varmaankin 1996.
Hämähäkin seitti näkyy mukavasti. Silloin oli jo melko kylmät ilmat.

SEITSEM.JPG

Mökin lisäksi siellä on puuliiteri, sauna ja keskeneräinen rakennuksen kehikko.
Mökin rakensi aikoinaan eläkkeelle jäänyt suutari, joka halusi eläkemökkinsä kaikkein kauemmaksi asutuksesta. Tämä oli se paikka.

Se on rakennettu 1950-luvulla. Siellä on tupa, jossa on on uuni ja pieni keittiön tapainen nurkkaus. Lisäksi siellä on kamari, jossa on Porin Matti-niminen lämmityslaite ja pari sänkyä.
Niin siellä ei tietystikään ole sähköä, vaan pari öljylamppua, jotka ovat olleet rikki jo 50 vuotta.
Tuvassa on on iso pöytä ja muutama penkki. Keittiövälineitä siellä on kohtuullisen hyvin.

Olimme Hannun kanssa radioamatöörejä jo 1965 vuodesta saakka.
Olimme kuulleet, että amerikkalaiset radioamatöörit joutuvat joka vuosi pitämään Field Dayn eli menemään leirille ja ottamaan yhteyksiä kenttäolosuhteissa. Siellä piti ilman sähköä pitää yhteyksiä.

Mekin ajattelimme tehdä tällaisen Field Dayn. Ajattelimme tehdä sen kylmimpään aikaan tammikuussa, kun on satanut kovasti lunta. Amerikkalaiset tekivät sen Field Dayn kesällä.

Menimme sinne 2002. Seitsemiseen on mukava mennä kun on ollut viikon lumisadetta ja kaikki tiet ovat lumen peittämät. Seitseminen on noin 100 km Tampereelta pohjoiseen. Tiet olivat auratut, joten matkanteko Seitsemisen pihalle oli helppoa. Pääsimme perille noin 14:00 aikaan. Silloin alkoi jo hämärtää, mutta se ei meitä häirinnyt. Haimme talosta mökin avaimen. Talon emäntä sanoi:"Minua ei tällaisellä ilmalla saisi tuonne metsään lähtemään mistään hinnasta".

PekkaTaipaleella.jpg

Tammikuinen lauantai-iltapäivä vaihtui nopeasti pimeäksi yöksi, ainoastaan kuu ja sen eteen pyrkivä Jupiter antoivat hieman valoa. Tänään olikin se vuoden 2002 ainoa päivä kun Jupiter menee suoraan kuuhun. Oikeastaan Jupiter on paljon kauempana, mutta nyt se näytti mahtavalta kuun kuulta. Mukaan olimme ottaneet kaikki normaalit talviretkivarusteet ja tälle retkelle tarvitsimme lisäksi vesisäiliön, koska mökillä ei ollut toimivaa kaivoa.

LUMI3.GIF]

Matka pöllyävässä lumessa ei ollut helppoa.

Fieldcolor.jpg]

”Hups”, olin sukset pystyssä ensimmäisen mäen alla. Painava reppu veti maata kohti ja ahkio tuli niskaan. Onneksi lumi oli pehmeää, mutta olo tuntui kuin selälleen käännetyltä kilpikonnalla. Jalat haroivat suksien kanssa ilmaa ja lumi tuntui kylmältä kasvoissa ja kaulalla. Lumi oli niin pehmeää, että se ei kantanut edes leveitä tunturisuksiani, eikä Hannun lumikenkiä. Minä otin sukset kainalooni ja lähdin tekemään lumiuraa eteenpäin. Lähdimme taivaltamaan lumiaukealla kohti taivaanrannassa näkyvää metsän reunaa. Normaalisti kesällä tässä kulki polku, mutta tällä viikolla satanut puolen metrin lumikerros oli tasoittanut kaikki mahdolliset ladut. Muita maamerkkejä ei meillä ollutkaan.

Silloin oli tosi tuskaa mennä Seitsemisen pitkien peltojen poikki kohti metsän rantaa. Molemmilla oli vielä kelkka, jota vedimme. Kelkoissa oli vesikanisteri, radiot, akut ja reput selässä.

Toinen ongelma oli suuret suo-ojat joihin upposimme korviamme myöten. Ojia emme nähneet etukäteen, vaan oja nielaisi etummaisen yhtä äkkiä kuin lentohiekka. Ojasta kiipeäminen täyspakkauksen kanssa on totista työtä. Onneksi en pudonnut kertaakaan veteen saakka, ilmeisesti pohjalla oli kestävä jääkuori.

Huolenaihe oli myös suunnistus. Vaikka paikka oli meille tuttu, niin pimeällä lumilakeudella ei ollut minkäänlaista kiintopistettä. Missään ei näkynyt valoa ja metsän reuna näytti joka paikasta samanlaiselta. Nyt olisi GPS-laitteesta ollut todellista hyötyä. Hämärtyvässä illassa suuri Jupiter on jo melkein kuussa kiinni. Kuu liikkuu kuitenkin niin lähellä ja nopeasti, että sen käyttäminen suunnistuksessa ei onnistu. Aikoinaan Galileo kehitti paikannusmenetelmän, joka perustui Jupiterin kuiden liikkeisiin. Tietojen kerääminen Jupiterin kuista kesti melkein 200 vuotta. Silloin John Harrison oli jo keksinyt ratkaisun pituuspiirin määrittelyongelmaan. No, meillä ei ollut Jupiterin kuiden ratakaavoja mukanamme ja tuskin olisimme jaksaneet odotella Jupiterin kuiden nousuakaan.

Kovalla pakkasella ja lumikinoksessa liikkuminen vei kaiken energian. Pelkästään taaksepäin kääntyminen ja Hannun tulon seuraaminen oli tehtävä harkiten, jotta etenemien ei pysähtyisi.

No ei muuta kuin yritimme kohti tavaanrantaa ja siellä näkyvää metsää. Metsää oli näkyvillä pari kolme kilometriä. Silloin oli aika kova pakkanen, noin -20C ja se nipisteli korvanlehtetiä. Pitäsikö mennä oikealle vai vasemmalle reunalle?

Pimeä metsä näytti samanlaiselta molemmin puolin. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin valita toinen suunta. Lähdin oikealle päin, koska näin kauempana metsässä polvekkeen jonka tunsin ennestään. Ajattelin mennä ensin tuohon polvekkeeseen saakka ja sitten palata takaisin toiseen suuntaan.
Tuntui samalta menetelmältä jolla laivat purjehtivat vielä 1700-luvulla, kun pituuspiirien määritystä ei pystytty mitenkään tekemään merellä. Eräskin laiva purjehti kolme viikkoa länteen ja sitten neljä viikkoa itään etsiessään vesisatamaa. Etsiessä kuitenkin kuoli 400 merimiestä. Retkellämme emme pääsisi näin huomattaviin saavutuksiin, meitähän oli vain kaksi.
Onneksi onnistuin löytämään polun pään. Hannu huomasi asian ja lähti oikaisemaan uuden lumen kautta. Se oli kuitenkin virhe, sillä uudessa lumessa kulkeminen vie paljon enemmän energiaa kuin kulkeminen jo kerran kuljettua lumiuraa myöten.
Metsätiellä oli jo jonkin verran helpompi kulkea, sillä puut olivat keränneet ainakin osan uudesta lumesta oksilleen. Kilometrin taivaltamisen jälkeen pääsin vihdoin mökin pihaan. Lyyhistyin portaille. Mökin avain oli jäänyt Hannulle.
”Tule hakemaan avainta” Hannu huusi akkuahkion edessä. Ei tullut mieleenikään lähteä vielä taaksepäin muutamaa kymmentä metriä.

cimney.jpg

Tiesimme, että tiedossa oli kova työ saada mökin piippu vetämään, sillä viime vuonna oli ollut sama tilanne. Silloin oli ollut kuitenkin vain pieni pakkanen ja lumi oli ollut kantavaa. Suksilla oli päässyt helposti mökille.
Mökillä ei ollut tikkaita katolle, ne olivat lahonneet jo 50 vuotta sitten. Tällä kertaa tilanne näytti vielä pahemmalta, piipun päällä oli puolen metrin lumihattu ja saatoimme uskoa, että ei lumi ollut karannut piipun sisältäkään minnekään.

Lamput eivät paljon häirinneet tunnelmaa.
Valoa loi vain kaksi kynttilää. Öljylamput olivat jo aikoja sitten rikkoutuneet.

kynttila.jpg

Tuvan puolella uunin luukku oli jäätynyt kiinni asentoon, joten rautaista uuninluukkua oli turha alkaa sulatella savulla auki. Kamarin kamiinaan saimme kuivia puita, joita olimme jättäneet viime kerralla kuivumaan eteiseen. Savu ei kuitenkaan suvainnut mennä piipusta ulos, vaan tunki silmiimme. Valoa ei tietysti ollut muuta kuin kamiinan luukusta esiin pyrkivät liekit. Kun pidimme ovet auki, pystyimme olemaan aivan lattian rajassa kontallamme. Hannulla oli kireät Ruotsista hankitut monot, joihin ei ollut mahtunut tarpeeksi sukkia. Hänen jalkansa alkoivat jäätyä, sillä kamiinan pieni, savuava liekki ei pystynyt voittamaan ovesta tulevaa kylmää ilmaa.
Tiesimme, että savupiippu oli ihan tukossa. Se piti puhdistaa lumesta ja jäästä. Talo oli ollut käyttämättä kuitenkin 50 vuotta ja tikkaat olivat lahonneet ja häipyneet jonnekin. Mitä tehdä? Kello oli jo 22:00 ja oli lauantai-ilta. Olimme aivan väsyneitä, emme jaksaisi palata takaisin.

”Meidän on paras häipyä täältä, ennen kuin jäädymme” Hannu alkoi olla jo huolestunut.
”Entä tavarat, emme jaksa vetää niitä takaisin”. Minä huolestuin arvokkaista radioista.
”Jätetään tänne ja tullaan hakemaan joku toinen kerta”. Hannulla on aina ratkaisu valmiina.
”Emme pääse takaisin. Jäämme puolimatkaan vaikka lähtisimme ilman varusteita”. Minä tiesin, että voimat olivat jo huvenneet tulomatkalla.
Onneksi olimme ottaneet mukaan pienen kirveen, sillä edellisellä kerralla olimme olleet pulassa ilman kirvestä. Lähdin pimeään metsään hakemaan pitkää rankaa, jolla voisimme pyyhkiä piipun päästä lumet pois, sehän oli auttanut viime kerralla.
Sainkin raahattua lepän rungon metsästä monien tuskaisten huohotustaukojen jälkeen. Nyt oli puu arvossaan. Hannun kanssa yhdessä yritimme pyyhkiä lunta pitkällä puulla savupiipun päältä. Se ei ollut helppoa. Koettakaa vaikka joskus, miten jaksatte kannatella pitkää, tuoretta puuta toisesta päästä 45 asteen kulmassa ja siirrellä sitä hallitusti vaakasuorassa. Kovan yrityksen jälkeen onnistuimme pyyhkimään suuren osan piipun päällä olevasta lumesta. Menimme taas sisälle, mutta yrityksemme tuntui aivan hyödyttömältä työltä. Savu tuli sisälle kuten ennenkin. Mietimme mahdollisuuksiamme. Takaisin lähteminen ei ollut enää mahdollista. Kahdenkymmenen asteen pakkasessa ja savuisessa mökissä yöpyminen ei tuntunut myöskään mahdolliselta. Meille ei ole vielä tullut mahdotonta tehtävää, joten hain vielä toisen puun. Taas sama urakka. Kahlaus lumessa ja puun rungon raahaus mökille. Hannu keksi käyttää sisällä olevia halkoja tikapuun askelmina.

Teimme niistä tikkaat katolla siten, että sidoimme halkoja poikittain koivuihin kiinni.
Meillähän oli ahkioiden köydet, joilla sidoimme polttopuut runkoihin kiinni. Saimmekin tehtyä neljä askelmaa, joilla oli teoreettinen mahdollisuus päästä eteisen katolle ja sieltä edelleen piipun luo. Tarvitsin vielä yhden käynnin metsään, sillä halusin pitkän ohuen piipun pituisen mäntykepin, jossa on pieni latvatupsu. Muistelen nähneeni niitä Hämeenkyrössä 1940-luvulla kun paikallinen nokisutari tuli vierailulle. Katolle nousu ei heti onnistunutkaan. Neljä askelmaa oli liian vähän, ylimmältä askelmalta ei pystynyt ponnistamaan jäiselle katolle. Hannu kuitenkin ojensi kirveen, jolla sain hakattua jonkinlaisen askelman aivan katon reunalla olevaan kovaan jäähän.

Viimeisillä voimillani kiipesin savupiipun luo ja huomasin jokaisen hormin olevan täynnä lunta ja jäätä. Ilmeisesti lämpiminä päivinä tummaan savupiippuun sulanut lumi oli muuttunut jääksi. Periksi en kuitenkaan antanut. Piti tietää mikä olisi oikea hormi. Kuuntelin kun Hannu kolisteli kamiinan peltiä. Samalla Hannu yritti pitää pientä tulta kaminassa. Oli hieno tunne kun haistoin ensimmäisen savukiehkuran tulevan piipusta ulos. Savua ei voinut nähdä, sillä talviyönä savu on myös pimeää. Nyt onnistuin. Jupiterkin oli jo päässyt kuun taakse.
Mieleni teki hypätä katolta alas ja päästä nopeasti lämpimään. Käsitin kuitenkin, että saisin 20 pakkasasteen lumesta lisää kylmyyttä. Lisäksi olisi mahdollisuus katkaista jalat. Jätin hyppäämisen, sillä Seitsemisessä ei ole ambulanssia, jonka voisi kutsua apuun.

Vaikka kamina veti, niin huone oli silti täynnä savua. Ainoa keino oli heilutella ovea. Saimmekin jonkun ajan kuluttua savun niin pieneksi, että pystyimme sulkemaan ulko-oven. Löysimme vielä tuvan kaapista pari pientä kynttilän pätkää, joten emme enää olleet täydellisessä pimeydessä.
Minä halusin pitää kaminan luukkua auki, jotta olisin saanut hieman säteilylämpöä. Hannun mielestä oli tehokkaampaa pitää luukkua kiinni, jolloin kamina ei vedä lämpöä ulos niin tehokkaasti. Emme jaksaneet alkaa pohtimaan Carnotin lämpöyhtälöitä, sillä nälkä vaati kaiken huomimme. Keitimme kaminan päällä teetä ja mutustelimme reikäleipää sellaisenaan. Vaikka melkein pimeässä tapahtuva kattaus ei ehkä olisi saanut viittä tähteä pariisilaisessa ravintolassa, niin meille ruoka maistui.
Vaikka kamarin ovessa oli viiden sentin rakoja, niin huone alkoi jo tuntua lämpöiseltä. Ikkunoiden alareunaan muodostui jäätä, joka oli merkki siitä, että huoneessa lämpötila oli jo yli veden jäätymispisteen.
Haimme muutaman kerran puita pimeästä vajasta yötä varten, sitten nukahdimme kuin tukit kamarin lavitsoille. Nukuimme päällysvaatteet päällä. Yöllä kuulin pari kertaa Hannun heräävän laittamaan kaminaan uutta tulta, sillä kämppälain mukaan lämmitysvuoro on sillä, jolle tulee ensiksi kylmä. Kyllä se vuoro minullekin osui, myöhemmin aamulla. Hatara kamari kylmeni tosi nopeasti.

Aamulla heräsimme ja huomasimme, että ikkunalaseissa ollut huura alkoi sulaa. Hienoa!

mokki1.jpg

Aamulla aloimme vetää antenneita puihin ja sieltä sisälle. Otimme akun ja radion käyttöön. Yaesu FT100-radiosta ei kuulunut mitään. Ihmettelimme onko radio rikki. Kyllä sieltä kuuluikin ja hyvin kun menimme oikealle taajuudelle. Saimme radion toimimaan hyvin.

RADIO2.JPG

Pääsimmekin 3699hHz radioamatöörien vakiotaajuudelle. Siellä oli Mikko OH3KR Vaasasta ja Kauko OH6ND Keuruulta keskustelemassa. Tervehdimme vanhoja kavereitamme. He olivat olleet viime kesänä Oulun radioamatöörileirillä samassa ruokataloudessa minun ja Hannun kanssa. Nyt oli hieman enemmän lunta kuin viime kesänä.
Samalla taajuudella ollut suomea puhuva inkerinsuomalainen amatööri joutui kysymään Seitsemisen nimeä ainakin kymmenen kertaa.Seitseminen kuulosti jotenkin seiskalta, mutta sanoime, ettei ole kysymys seiskasta vaan Seitsemisestä.
Minä kerroin Kaukolle kilpajuoksustamme pakkasen ja Jupiterin kanssa. Taisi siinä saada raportin, myös satalukuinen radioamatöörikansa, joka pitää tätä jaksoa auki muiden töidensä ohella.

Olimme täyttäneet kenttäpäivän velvollisuutemme ja isossa akussa olisi virtaa vielä moneksi päiväksi. Jupiter ja kuu olivat jo hävinneet näkyvistämme. Tehtävä oli suoritettu.

mokki2.jpg

Päivemmällä GSM-puhelimen kautta saimme tiedon, että mökille oli tulossa Tom ja Anton, jotka olivat robottiyhdistyksemme kantavia voimia. Tosin Antonin kuuden vuoden harteille ei voinut kovin raskasta taakkaa laittaa. Menimme Hannun kanssa vastaan metsänreunaan ja olimme valmiina kantamaan osan kantamuksista mökille. Tomilla oli vain hänen normaali kymmenen kameran reppunsa mukanaan, joten apuamme ei tarvittu.

Molemmat kulkivat lumikengillä ja he olivat hyvin pystyneet seuraamaan jättämäämme lumiuraa. Mökillä Tom ihmetteli meidän köysitikkaitamme, mutta sitten he muistivat aikaisemmat juttumme samasta piippuongelmasta.

Suunnittelimme robottiyhdistyksen pannukakunpaistorobotin kaasunsäätöongelmaa ja siihen tarvittavia mittaus- ja säätölaitteita. Sähkön tarpeellisuus tuli myös erittäin hyvin mieleen. Sähkön käyttöä on helppo vastustaa lämpimässä kerrostalossa ja lähikaupan lihatiskillä.

Kurjet ovat ensimmäisten muuttolintujen joukossa. Aikaisemmin ihmettelin mitä kurjet voivat syödä lumisessa metsässä. Sekin on jo aikaa sitten selvinnyt. Kurjet syövät mäntypistiäisten toukkia. Ne alkavat heti kehittyä ensimmäisten auringonsäteiden tuoman energian mukana. Toukat lähtevät liikkeelle ja tipahtelevat lumelle, josta kurjet löytävät ne helposti. Kurkia ei kuitenkaan vielä näkynyt. Viimeisten lintujen joukossa lähtevät joutsenet, joiden pitää odottaa poikasten lentoonlähtöä melkein järvien jäätymiseen saakka. Ulkoilma antoi taas hienosti ruokahaluja ja suhteellisen lämpimään mökkiin oli hieno tulla lämmittelemään.

Tässä kuvassa olen minä, Hannu ja Anton. Tom ottaa kuvaa.

seitsemi2.jpg

Hannu ja Tom lähtivät vielä kiertämään läheiselle järvelle. Minä jäin päivystämään Antonin kanssa mökille. Anton on oikea kielinero. Minä opetin Antonille vähän venäjää.
Iltapäivä hämärtyi ja kuu tuli esiin. Jupiter oli poissa. Lähdimme jonossa takaisin tien varteen. Kulku valmiilla uralla tuntui kuin olisimme kävelleet kaupungin kaduilla verrattuna eiliseen lumiaurausurakkaamme. Kenttäpäivä oli tehty ja Jupiterkin oli jo löytänyt kuun. Monta hauskaa muistoa säilyy seuraaville retkille.

Hannu loukkasi kätensä pudotessaan toisen kerroksen rappusista seuraavana aamuna. Hän joutui olemaan pois töistä monta kuukautta.

Minä olin loukannut jalkani kun olin liikkunut lumessa. Olen sen jälkeen ontunut toista jalkaani.
Kyllä tämä retki täytti hyvin Field Dayn vaatimukset.

seitsemi1.jpg]

Tämä on Suutarin mökin sauna

sauna1.jpg

Pekka OH3GDO

Unless otherwise stated, the content of this page is licensed under Creative Commons Attribution-ShareAlike 3.0 License